ArvoTalve

Pimeä tie, mukavaa matkaa?

Taas jouduttiin lukemaan lehdestä, miten äiti oli murhannut kaksi alle kouluikäistä lastaan. Ei mennä montaa viikkoa taakse, kun bussin alle jääneestä autosta löytyi niinikään kaksi alaikäistä lasta ja niiden äiti. 

Surullista. Todella surullista.

Onko nyky-yhteiskunnassa niin heikosti asiat, ettei mitään muuta ratkaisua tälle asialle ole löydettävissä? Vai onko nykypäivänä jaksamattomuuden häpeä vain niin kertakaikkisen suuri, ettei sitä kehdata myöntää ympäristölleen, et hei, minä en enää jaksa! Ilmeisesti.

Ovatko lastensuojelun viranomaiset niin kiireisiä, kuin media antaa ymmärtää, vai onko vain niin, että osa tapauksista on jo niin syvissä vesissä, että auttaminen ilman huostaanottoa on mahdotonta? Ja sitten kun huostaanottoa ei ehditä toteuttaa ajoissa, on lopputulos sysimusta kuin märkä syysyö.

Mikä meidän sosiaaliturvassa ja lastensuojelussa on mennyt pieleen? En tiedä, ovatko kaksi lähiaikojen tapausta jotenkin erityisiä, mutta meille kansalaisille on annettu ymmärtää, ettei mikään enää toimi.

Sanoin tuossa kaverille pari päivää sitten, että eikö Suomessa ole mahdollista kävellä lasten kanssa poliisilaitokselle ja kertoa, että ottakaa nämä pois minulta, minä en jaksa. Jos alkaa hyttiin hiipiä ajatus bussin tai junan alle jäämisestä, eikä kukaan ole auttamassa, niin mielummin ajaa sitten poliisilaitoksen kautta. 

Ei kenenkään lapsen pitäisi ikinä joutua kotona näkemään väkivaltaa, rekan tai bussin etuvaloista puhumattakaan.

 

Tehkää nyt tälle asialle jotain. Kiitos!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kun sossun ihmisiä kyykytetään, hekään eivät jaksa. Kyllä täällä tapahtuu jotain sellaista, mistä ei kehdata, voida tai osatakaan edes puhua. Ja jos joku puhuu, ei ole kuulevia korvia.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

On vaihe, jolloin puhutaan. Siis silloin, kun surmatyö on jo tapahtunut. Silloin alkaa median välityksellä laaja yhteinen sureminen, joka joskus tuntuu menevän suorastaan teatteritaiteen puolelle. Kukkia, tervehdyksiä ja kynttilöitä tapahtumapaikalle, kuvia lehtiin ja nettiin, hartaushetkiä kirkoissa, lausuntoja psykologeilta, papeilta ja viranomaisilta. Muutama päivä, ja juttu unohdetaan, ennen kuin tulee seuraava julkisuuspiikki asian oikeuskäsittelyn yhteydessä.

Luulenpa, että massiivinen tiedottaminen voi olla pikemminkin aiheuttamassa tätä murheellista ilmiötä kuin torjumassa sitä.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

On todella vaikea arvioida mikä teon laukaisee. Minusta julkisuushakuisuus ei ehkä kuitenkaan ole se päällimmäinen syy. Syiden täytyy olla syvällä. Toki, kun tuon julkisuusrumban voisi välttää ja tilanteeseen löytyisi apu ennen kuin sellaista tarvitaan, niin oltaisiin paremmalla tiellä.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko Vastaus kommenttiin #3

En minäkään usko, että tekijä haluaa varsinaisesti julkisuutta. Mutta pitkitetty mediarumba voi johdattaa kehää kiertävät ajatukset surmatyöhön jonkinlaisena ratkaisuna. "Jos hän teki niin, enkö minäkin voisi...?"

Helsingin Sanomat (25.11.) oli tehnyt jutun Imatralta, jossa ilmeisesti on onnistuttu rakentamaan sosiaalitoimeen ns. varhaisen puuttumisen malli. Tietysti sen menestyminen edellyttää, että ongelmiin ajautunut perhe itse käsittää olevansa vaikeuksissa, ja että sillä on kanttia hakeutua avun piiriin.

Tänään samainen lehti esitteli Berliinissä käytettävää sairaalan vauvaluukku-järjestelmää. Kaikkea se saksalainen keksii! Hesarille täysi tunnustus siitä, että lehti etsii kysymykseen vastauksia, eikä vain kauhistele veritekojen yksityiskohtia.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #4

Tuon vauvanluukkujutun taisin ensimmäisenä bongata täältä US:stä ja minusta se on erinomainen ajatus. Lisää hyviä ideoita kaivataan.

Tuli mieleen ihan pähkähullu ajatus, mutta kirjoitan sen kuitenkin. Hotelleissahan on niitä lappuja, joilla voi ilmoittaa nukkuvansa myöhempään tai jotain vaikka siivoojalle tai aamiaisen tuojalle. Olisiko jokin varoitusjärjestelmä luotavissa, jolla voisi vaikeassa tilanteessa tuoda esille avun tarpeensa. Puhelu ei ehkä ole se keino, kun sellaiseen ei välttämättä ryhdytä, jokin liputus tai laputus tai napin painallus kuitenkin.

Käyttäjän ArvoTalve kuva
Arvo Talve

Julkisuushaku ei kyllä lapsisurmia laukaise, mutta ajattelunaihetta voi antaa. Kuten aiemmin tuolla joku sanoi, että jos tuo niin miksen minäkin. Siksipä kirjoittelua aiheen ympäriltä pitäisi välttää, vaikka naapurilta saisi mehevää juorua siitä, minkä väristä mekkoa tai takkia joku käytti surmapäivää edeltävänä iltana.
Tiedän, että suomalaiset ovat juoruhullua kansaa ja toisen epäonnistumiselle kuuluu nauraa, mutta johonkin pitäisi vetää se raja.

Vauvaluukku? Ai että taaperoikäinen pääsisi karkuun mahdollisen välkivaltatilanteen uhatessa ulos asunnosta?
Hmm, ei sinänsä ideana huono, mutta missä kohtaa taaperon pitäisi ymmärtää poistua? Yhden taaperoikäisen isänä voin kertoa, että jos kaksi lelua kädessä yhtäaikaa on haaste, voi olla hankalaa ymmärtää että miten niitä portaita sitten kiivetään. Mustaa huumoria.

Itse ehdottaisin vanhuksiltakin tuttua hälytysranneketta jossain muodossa. Lastensuojelun piirissä oleva asiakas kun saa tarpeeksi mustia ajatuksia ja alkaa ymmärtää, että nyt ei kaikki muumit enää laaksossa juokse, voisi ranneke antaa nappia painamalla hälytyksen poliisille tai hätäkeskukseen, jotka nykyään ovatkin jo sama asia.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset