ArvoTalve

Silloin, kun minä olin lapsi

Joskus sitä pysähtyy miettimään, mihin ne kaikki vuodet ovat kierineet? 
Itse olen vasta päälle kolmekymppinen, mutta jollain pyörii mittarissa 50, tai jopa 70 ikävuotta. Iästä huolimatta, lapsuuden muistot ovat ilmainen tapa hymyillä.

Kävin jokin aika sitten lapsuuteni kotipihoilla, ja kas, kaikki tapahtumat palaavat salamana mieliin.
Tuon nurkan takana oltiin sillon piilossa sitä yhtä tyyppiä ja tuosta ajettiin kahtasataa fillarilla vailla huolia. Hei, tuon vesilätäkön muistan - se on edelleen samanlainen! Puhumattakaan lukuisista pienistä pahanteoista mitä ensimmäisen 10-vuoden aikana tuli "suoritettua".

Ympäristö ei juurikaan muutu. Mitä nyt tietysti puut saavat vähän lisää mittaa ja infrastruktuuri jotain uusia piirteitä, mutta muuten kaikki on niinkuin silloin ennen. Jopa samoja asukkaita näkyi kävelevän (samalla kauppakassilla varustettuna) kuin useita vuosia sitten.

Pysähdyin erään rakkaan kiipeilypuun juurelle miettimään, mahtaisinko vielä uskaltaa kiivetä kyseiseen puuhun?
Katselin oksistoa ja mittailin puuta katseellani, kunnes selkäni takaa kuului kysymys:
"- Meinataanko se puu kaataa?"

Takanani oli pihan yksi pahimmista varhaisnuoruuteni "kyttääjistä", joka oli useamman kerran huudellut perääni fillarin liian kovasta vauhdista nyrkkiä heristellen. Edelleen, kun nuo kasvot näkee, tulee sellainen vaistomainen säpsähdys. Vastasin, että ei kai sentään vielä, nuorta vaahteraa.
Ilmeisesti työasuni oli tarpeeksi tehokas hämäys puuvanhuksen kohtaloa pelkäävälle papalle, sillä tunnistusta ei tapahtunut. Eikä epäilystäkään siitä, että jos aikaa olisi kulunut 20-vuotta vähemmän, etteikö nimi ja osoite kaikkine faktoineen olisi ollut tiedossa. Pappa kyllä katsoi mua vähän epäilevästi. Tiedä sitten, koska papan hippokampus heräsi - vai heräsikö ollenkaan?

Katselin lapsuuteni maisemia muutenkin nykyaikaisesta kulmasta. 

Hiekkaiset parkkipaikat olivat saaneet päälleen uutuuttaan kiiltävän pikipinnan. Puiset kukkalaatikot olivat vaihdettu varmasti aikaa sitten betonisiin. Talojen hilseilevät päädyt olivat saaneet taas uuden tiilipinnoitteen sekä kotitaloni rappukäytävä uusia asukkaita.
Metallinen, haiseva sekajäte oli poissa ja tilalla nykyaikaiset lajittelupisteet Molok-syväsäiliöineen. Roska-aitauskin oli saanut uuden ilmeen, eikä lapsuutemme salakerhosta roskakatoksen takana ollut jäljellä enää mitään. Onneksi vanhan roskiksen kannesta syntynyt arpi päässäni on ikuinen - sitä ei voi korvata millään!

Kotitaloni ympärystää tihrustaessani, oli muistojen ryöppy valtaisa.

Ihan oikeastaan sama, mihin kohtaan pihaa sitä katseensa käänsi, aina mieleen tuli heti ainakin kaksi asiaa. Tunne oli jotenkin hämmetävä, eikä sitä oikeen osannut käsitellä muutoin kuin hymähtelemällä.
Kotirappuni viereiseen seinään olin potkinut palloa varmasti miljoonia kertoja. Nyt seinä oli valitettavasti maalattu uudestaan, sillä muistan kuraisen pallon tehneen siihen jäljen jos toisenkin. Porraskäytävän portaatkin olivat kutistuneet. Nehän olivat paljon leveämmät! Mikäli olisin päässyt vielä pyöräkellariin, jossa pidimme naapuritalon Jarnon kanssa pyöräpesulaa/korjaamoa, olisi kellarin tuoksu tuonut vielä miljoona muistoa lisää. 

Talon viereen on rakennusajoilta jäänyt kallionkieleke, joka on varmasti nyky-yhteiskunnassa vähintään räjäytysuhan alla vaarallisuutensa takia. Se oli edelleen paikallaan, mutta lapsia kallionkielekkeillä ei näkynyt. Piti käydä oikein nuuskuttamassa ilmaa - ja sama vanha makea tuoksuhan siellä oli edelleen. Pilvenpoltosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan tuoksu tulee ilmeisesti kallion väleistä tulevasta vedestä.

Oma lapsuuteni meni kalliolla leikkiessä kavereiden kanssa, eikä kukaan koskaan paria haavaa pahemmin loukannut. Kyllä siinä viikatemiestäkin on hirvittänyt - nyt kun omia leikkejä kielekkeellä muistelee.

Päätin kiertää vielä muutaman paikan, mutta tietäähän sen.
Jäin paikalleni seisoskelemaan moneksi minuutiksi.

Metsässä leikittiin siihen aikaan paljon. Ellei siellä ajettu polkupyörällä, niin vähintään rakennettiin majaa tai leikittiin sotaa(!) tai mitä lie turnajaisia ne nyt sitten olivatkaan.
Usein, kun pihan kavereiden kanssa saatiin maja rakennettua, tuli jostain asiasta riitaa ja maja potkittiin nurin ja rakentamista jatkettiin seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Ei siihen aikaan poistettu ketään kavereista "faces" (Facebook) 

Kotimetsäni tuntui siihen aikaan isolta, mutta nykyään sen läpi harppoo tyyliin kahdella askeleella. Puut ja kalliot tuntuivat silloin isoilta ja pelottaviltakin, kun nyt muistojeni kierroksella nousin ketterästi kalliolle — eikä se nyt niin korkea (enää) edes ole. 

Päätin kävelyni aikana, että oma lapseni kun kasvaa, niin yritän työntää sen pihalle leikkimään ilman naamakirjaa ja iPadia


Pois lähtiessäni katselin vielä auton ikkunasta kenttää, jota käytetään nykysin parkkipaikkana. Me pelattiin siinä nelimaalia tai jalkapalloa.

Mikään ei vedä vertoja lapsuuden muistoille - varsikin jos ne kaivaa edes joskus esille!

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Hauska lukea nuoren miehen muistoja lapsuudesta. Mietin samalla sitä miten omat lapseni kerrostalossa asumisen lyhyehköä aikaa muistelisivat. Kerrostaloalueet pysyvät melkoisen muuttumattomina, jos ne on rakennettu valmiiksi. Toista on ollut harvaan asutuilla omakotitaloalueilla. Ne ovat muuttuneet ja tiivistyneet.

Lähettyvilläni on melko iso maa-alue, jonne tuli useita rivitaloja, kun omistaja myi jättitonttinsa ja muutti Munkkiniemeen. Muutos oli omistajapariskunnalle katastrofi, eivät kestäneet vaan nopeasti kuolivat pois. Tuo iso alue oli monen mielikuvituksissa ja muokkautui sitä kautta monin tavoin ennen kuin se sitten täyttyi rivitaloilla ja autokatoksilla ja kadotti paljon menneitä arvoja. Muun muassa tontilla oli mankelirakennus, jossa saattoivat lähialueen asukkaat käydä mankeloimassa liinavaatteitaan. Keskellä tonttia oli iso uima-allas ja pihalla komeita puita ja keväisin tulppaanit kukkivat.

Sanot:" Ympäristö ei juurikaan muutu. Mitä nyt tietysti puut saavat vähän lisää mittaa ja infrastruktuuri jotain uusia piirteitä, mutta muuten kaikki on niin kuin silloin ennen". Hieman pidemmällä kokemuksella näen, että ympäristökin voi muuttua melkoisesti. Pidän sitä ihan hyvänä asiana, sillä ilman vesijohtoja ja päällystettyjä teitä ja taloja harvassa isojen pihojen keskellä, voisi tämäkin alue olla enemmän entisensä ja sitä myöden maaseutumainen osa isoa kaupunkia.

Käyttäjän ArvoTalve kuva
Arvo Talve

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut sitä aikaa, kun tekniikka on ottanut isoja harppauksia. Mitä tulee lapsuuteni maisemiin, ovat ne kuitenkin pysyneet suhteellisen koskemattomana.
Toki siihenkin lähelle on rakennettu uusia rivitaloja pellot täyteen.

As Oy:n nimikin on annettu aikoinaan 60-luvulla peltojen edellisen omistajan sukunimen mukaan.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Sanokaappa muuta, mihin ne vuodet kierii ja vauhti vain kiihtyy, kun vuosia tulee lisää.
Todella on hyvä pysähtyä välillä muistelemaan.
Olen asunut samassa kerrostalossa 40vuotta. Huh!
Samat leikkipaikat omilla lapsilla ja lapsenlapsillani.
Kunnes parivuotta sitten tuli rakennusbuumi ja nyt uudet kerrostalot täyttää leikkipuiston, jalkapallo- ja koriskentän.
Haikeaa, mutta onneksi on valokuvia muistoja tukemassa.

Oma lapsuus on melko kaukana harvaan asutulla maaseudulla, mutta monta naurua ja muisteloa, kun sisarusten kanssa tavataa.

Hyvä avaus sinulta.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Bloggaaja on selvästikin viettänyt lapsuuttaan paikkakunnalla, joka on jatkanut kehittymistään myös nykyaikana. Monille on käynyt päinvastoin: kun palaa juurilleen, löytää autioituneita taloja, umpeenkasvaneita peltoja, huonokuntoisia teitä tai jopa kokonaan unohdetun miljöön. Se kirpaisee, mutta tietysti saman voi tehdä myös täysin modernisoitu ympäristö.

Juuri tältä pohjalta voi miettiä väitettä "ennen oli paremmin". Päteekö se samalla tavoin sekä taantuneeseen että kehittyneeseen lapsuuden kotiseutuun? Ovatko asiat menneet huonompaan suuntaan rakentamisen vai ränsistymisen vuoksi... vai pelkästään siksi että aika on kullannut muistot?

Käyttäjän ArvoTalve kuva
Arvo Talve

No sekä ja että. Paljon kertoo myös se, ettei nykypäivän lapset enää leiki ulkona, koska käydessäni leikkipihat olivat autioita, vaikka leikkivälineet (kiitos lakipykälien) olivat uusittuja. Kauaa ei tarvitse nykypäivänä leikkikentän olla autio, kun sen pohja kasvaa umpeen rikkaruohoista.
Nykyajan kymmenvuotias ei osaa enää rakentaa majaa tai leikkiä kymmentä tikkua laudalla. Se on toisaalta äärimmäisen surullista, mutta toisaalta taas nykypäivää.

Onneksi on olemassa vielä leikkikouluja, joissa toivottavasti tehdään muutakin kuin pelataan Candy Crush Sagaa tai Angry Birdsiä.

En yhtään ihmettele myöskään nykypäivän surullista suuntausta lapsisurmissa, kun olet 24/7 lapsen kanssa sisällä. Jaksamistahan se vaatii, kun kokoajan joku roikkuu lahkeessa ja kärttää tekemistä. Liikunnan kulttuuri puuttuu.

Pekka Iiskonmaki

Talve on harvinainen sukunimi. Tunsin aikoinaan Ilmar ja Juhan Talven.

Käyttäjän ArvoTalve kuva
Arvo Talve

No sittenhän tunsit isäni ja isoisäni.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset