ArvoTalve

Sanoja soittamisen vaikeudesta

Sain sähköpostia äidiltäni. Hän kertoi saaneensa verottajalta mukavan palautuksen ja jakavansa sen nyt kolmen lapsensa kesken. Sama posti oli siis lähetetty myös sisaruksilleni. Saimme kaikki saman summan, koska kuulema hänellä ei ole rahalle enää niin suurta tarvetta, kun taas meillä - kolmella aikuisella lapsella. No mikäs siinä - sain lainan lopun kuitattua näppärästi pois häiritsemästä. Kiitos Ä! (Hän lopettaa sähköpostit ja tekstiviestit aina -Ä
-nimimerkkiin)

Tänään seurasin sivusta, kun aikuinen mies keskusteli äitinsä kanssa. Hetkessä vaihdettiin ilmeisesti ainakin kuukauden kuulumiset. Keskustelu eteni sujuvasti kahvikupposen ääressä ja jotenkin todella luontevasti. 

Olin taas hetken jotenkin surullinen.

Mieleeni tuli oma äitini joka siis asuu käytännössä samassa kaupungissa, mutta työnsä puolesta on myös paljon pois ja matkustaa ympäri Suomea. Kesät hänellä menevät sitten Itä-Suomessa kesämökillä. Olemme todella vähän yhteyksissä ja jos jotain informoitavaa tulee, tapahtuu se sähköpostin tai hätätapauksessa tekstiviestin välityksellä. Puhelin soi suuntaan tai toiseen todella harvoin. 

Kysymys kuuluukin: Miksi? 

Olen miettinyt tätä aina välillä, varsinkin tilanteissa jossa näen jotain edelläkuvatun kaltaista. Saan aina saman lopputuloksen, eli olen äitini poika. Todella paljon samoja piirteitä niin hyvässä kuin pahassakin. 
Toisaalta haluaisin kuitenkin välillä soittaa, mutta tiedän että se häiriintyisi, kuten itsekin tyhjänpäiväisistä lätinöistä.

"Mitä tuokin soittelee, ei sillä mitään järkevää asiaa kuitenkaan ole..."

Muistan lapsuudesta erään legendaarisen lausahduksen ajalta, jolloin oli vielä niitä lankapuhelimia. Äitini teki kotona ruokaa ja joku meistä lapsista vastasi puhelimeen. Puhelimessa oli ilmeisesti a) joku lehtimyyjä tai b) joku muu henkilö, jota äitini ei katsonut ilmeisesti niin hirveän tärkeäksi soitoksi, sillä tultuaan paistolasta kädessä käryten puhelimeen, hän karjaisi luuriin "MINÄ TEEN NYT RUOKAA!" ja heitti luurin koukkuun. 

Tämä lause tulee aina välillä esiin nykyäänkin. Siis silloin kun nähdään.

Sama koskee isoäitiäni, joka vielä on hengissä. Sillekin pitäisi aina välillä muistaa soittaa. Vaikka joka viikko. Hän asuu Helsingissä - yksin. Varmasti ilahtuisi. 
Nyt viimeisestä soitosta on jo liian kauan. Kohta en enää ihan oikeasti kehtaa soittaa...

Mikä siinä on niin vaikeaa? Onko minulla joku henkilökohtainen vamma, etten vaan osaa?
Olen kyllä todella sosiaalinen muuten, mutta perheen ja sukulaisten kanssa yhteydenpito on ollut aina vähän niin ja näin. Kai tämä voi olla joku luonteenpiirre, mutta että näin paha?

Onko tähän olemassa joku lääke?

On, kun vaan saisi aikaiseksi. Puuh. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän teemukammonen kuva
Teemu Kammonen

Tämä on niin tuttu tunne. Äidit on kyllä parhaita!

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olen äiti, mutta minulla on tyttäriä. Soittelemme viikottain. Yksi asuu vieressä. Olemme ehkä siksi harvemmin hänen kanssaan yhteydessä, matkustelee, mutta fb:stä näen mitä kaikkea tapahtuu. Juuri hHänen poikansa käyvät meillä torstaisin hernekeitolla. Sitä pojat odottavat kovasti. Näin vaihtuu kuulumiset. Se on luonnollinen tapa olla yhteydessä. Pojat ovat erilaisia. Saan välillä houkuteltua mieheni katsomaan hoivakotiin äitiään. Halaaminenkin on vaikeaa. Miksi? Sitä en ymmärrä, sillä ei heillä huonot välit ole.

Tämän blogin suosituimmat